Elinvoimaa ja eloa

Yhteiskuntamme tarvitsee taloudellista kasvua, mutta globaalissa kontekstissa tämän kasvun seuraukset ovat akuutilla tavalla hälyttäviä. Tästä seuraa paradoksi – tarvitsemme kasvua, mutta samaan aikaan kasvun hillitsemistä (englanniksi ’degrowth’).

Tämä paradoksi johtuu osaksi vain mielikuvituksemme puutteesta. Ajatus kasvusta pelkistetään usein numeroihin, jotka voivat liikkua vain yhdellä akselilla, kuten koko Suomen bruttokansantuote. On paljon haastavampaa kuvitella jotain ihan muuta: yhteiskunta, joka ei ole vain jollain tavalla ’vähemmän’ kuin nykyinen, vaan perusluonteeltaan ratkaisevasti erilainen.

Antti Salminen ja Tere Vadén ovat viimeisen viidentoista vuoden aikana tehneet tärkeää ja uraauurtavaa työtä tutkimalla fossiilikapitalismin ilmenemistä suomalaisten kielenkäytössä ja arjessa. Heidän kirjasarjansa1 on käsitellyt ’fossiilisyntaksia’, josta olemme tulleet riippuvaiseksi, sekä hahmotellut tapoja tästä riippuvaisuudesta irroittautumiseen. Esimerkki fossiilisyntaksista on lause ‘tankkaamme ysivitosta bensa-asemalla’. Emme tiedä, mistä tämä kyseinen polttoaine tulee ja valtaosa meistä ei tiedä, millaisen prosessin kautta se on muuttunut ’ysivitoseksi’. Tästä huolimatta halvan ’ysivitosen’ saatavuus tuntuu monille meistä jokaisen kansalaisen perusoikeudelta, jonka haastaminen synnyttää voimakkaita tunteita.

Yksi kirjasarjan avaintermeistä on ’elo’, joka on osaltaan synonyymi elämälle, mutta myös laajempi ja avoimempi termi. Elosta koostuvat mm. ”vatsabakteeristo, koivukuja, karhunpentu, taloussihteeri, itiöemä, punajäärä ja koleraepidemia”2.

Miksi olemme päätyneet tilanteeseen, jossa energia ja elo ovat toisilleen vastakkaisia voimia? Miksi olemme riippuvaisia elolle tuhoisista ’energiapommeista’? Salminen & Vadén eivät tarjoa näihin kysymyksiin selkeitä tai yksinkertaisia vastauksia. Heidän kirjoituksensa ovat kuitenkin olleet tärkeä kimmoke sille, että organisaationi HIAP (Helsinki International Artist Programme) päätyi etsimään toisenlaisia toimintamalleja – toisenlaista ’eloa’. Tämä tapahtui pääasiassa vuosina 2018-2020 toteutetun spurtin aikana, jolloin oppaamme ja kumppanimme oli Hyrynsalmella sijaitseva Mustarinda-residenssi3.

Tavoitteenamme oli pienentää organisaation ekologista jalanjälkeä kolmeen alueeseen liittyen – ruoka, energia (sähkö, lämmitys) ja matkustus4. Ruoan suhteen teimme suoraviivaisen muutoksen: päätimme tarjota vain kasvipohjaista ruokaa. Energia oli aiheena haastava – emme pystyneet tekemään muutoksia suoraan itse, vaan jouduimme neuvottelemaan vuokranantajamme kanssa fiksumman energiajärjestelmän asentamisesta. Kolmen vuoden dialogin jälkeen tämä onnistui.

Yksi HIAPin päätehtävistä on kansainvälisyyden kehittäminen, joten matkustuksen päästöjen vähentäminen oli lähtökohtaisesti haastava ajatus. Tässä kuitenkin onnistuttiin, ja vaikutukset ovat olleet mielestäni pelkästään positiivisia. Matkustuskäytäntöjen muuttamisen kautta olemme saaneet ainakin aavistuksen erilaisesta ’elosta’.

Vuoden 2019 alusta lähtien HIAPin henkilökunta on lähtökohtaisesti käyttänyt ekologisia matkustusmuotoja, eli matkustunut maata ja merta pitkin. Olennaisin kulkuväline on juna, jonka ekologinen jalanjälki on murto-osa lentokoneeseen verrattuna.

Ekologinen matkustaminen on hitaampaa ja usein myös kalliimpaa. Tästä johtuen matkat on suunniteltava jo hyvissä ajoin etukäteen, ja niiden suhteen on tehtävä tarkempia valintoja. Matkojen kesto on yleensä noin 2-3 viikkoa, ja yhden matkan aikana vieraillaan useammassa kohteessa. Nämä ovat yksinkertaisia muutoksia, mutta ovat vastahangassa vallitsevan tehokkuusajattelun suhteen.

Yksi tapa hahmottaa toiminnassamme tapahtunut muutos on visualisoida se kartan muodossa. Aikaisemmin kartta HIAPin yhteistyökumppaneista oli sirpaleinen ja pistemäinen. Kartassa olivat kohteet jonne lensimme usein, ja lähiseudut jäivät katveeseen – me yksinkertaisesti vain lensimme niiden yli. Nyt HIAPin kartassa on enemmän rakennetta ja jatkuvuutta. Tiiviit dialogit ovat lähiseudulla ja lähimaissa – Ruotsissa, Tanskassa ja Baltian maissa. Junat kulkevat näiden maiden kautta, ja matkat tarjoavat mahdollisuuden säännöllisiin tapaamisiin ja parantavat ammatillisten dialogien laatua. Säännölliset kohtaamiset ovat johtaneet yhteistöihin, jotka on ollut mahdollista toteuttaa ekologisemmin.

Toinen kiinnostava muutos on ollut ammatillisen roolin ja yksityisen elämän rajan liudentuminen. HIAPin on mahdoton velvoittaa henkilökuntaa tekemään kahden viikon kestoisia työmatkoja. Nämä ovat mahdollisia ainoastaan, jos ihmiset itse kokevat ne mielekkääksi ja pystyvät järjestämään ajan näille matkoille. Tämä vaatii perheen tai lähipiirin sitoutumista ja osallistumista, ja he tulevat osalliseksi tätä muutosta. Uskon, että jatkossa tulemme tarvitsemaan yhä enemmän vastaavanlaista työn ja yksityiselämän yhteispeliä – niistä tulee ekologisesti kestävämpi kudelma, joka on vuorovaikutuksessa energian rytmien kanssa. Esimerkiksi sähkön saatavuus tulee jatkossa olemaan tärkeä kysymys, ja ”sähkö on tuoretavaraa ja sitä pitäisi mieluusti käyttää silloin, kun sitä sitä on paljon ja se on halpaa”5.

Henkilökohtaisesti ekologinen matkustaminen on lisännyt elämän laatua. Olen pystynyt suunnittelemaan kalenteriani paremmin, kun minulla on hyvä syy sanoa ’ei’ pikaisella varoitusajalla ilmaantuville matkaehdotuksille. Junassa matkustaminen on luksusta – on aikaa lukea, kirjoittaa, rauhoittua. Kun tähän tottuu, tuntuu ajatus lentämisestä yhä vastenmielisemmältä. Lentokoneen kiihdyttäessä kiitoradalla voi fyysisesti tuntea, kuinka on itse osallisena valtavan kerosiinimäärän polttamiseen.

Yksi tärkeä oppi on ollut se, että yksityishenkilöihin verrattuna organisaatioiden on paljon helpompi tehdä toimintaansa ekologisesta näkökulmasta merkittäviä muutoksia. Organisaatioille on luontevaa asettaa kunnianhimoisia tavoitteita ja näihin pohjautuen esittää vaatimuksia, ilman että heitä leimataan ’hankaliksi tapauksiksi’ tai ’ilonpilaajiksi’. Organisaatioiden puitteissa voidaan tarkastella kokonaisuuksia ja tehdä pitkäjänteisiä taloudellisia satsauksia, jotka olisivat haastavia yksityishenkilöille.

Millä tavoin tämä kaikki edellä kuvattu liittyy pamfletin pääaiheeseen, alueiden ja paikkakuntien vetovoimaan ja elinvoimaisuuteen?

Energia tulee olemaan jatkossa yhä enemmän paikallisempaa ja tiiviimmässä suhteessa säätiloihin, vuodenaikoihin ja luonnonolosuhteisiin. Suomessa parhaiten toimivat ratkaisut tulevat olemaan erilaisia kuin Ranskassa, Italiassa, Brasiliassa tai Kiinassa. Paikkakuntien tasolla on myös mahdollista tehdä paljon, ja tässä kulttuurilla on tärkeä rooli. Inspiraationa voi toimia esimerkiksi vuonna 2005 käynnistynyt Transition Network6, joka tuo yhteen paikallisia yhteisöjä jakamaan tarinoita ja vinkkejä fossiilisista polttoaineista irtautumiseen.

Luonto on paikallista, samoin luontokato. Kuten Tere Vadén toteaa, on luontokato poliittisesti vaikeampi ongelma kuin ilmastonmuutos. Poliitikot kaipaisivat tähän selkeää mittaria, mutta ”koska luontokato ei tarkoita vain yhtä asiaa, sellaista ei ole eikä tule. Yhtä mittaria ei voi olla, koska biodiversiteetti on niin monimuotoinen asia. Päättäjät toivovat, että tutkijat sanoisivat täsmällisesti, mitä tehdä. Kun yleispätevää neuvoa ei ole, tämä tulkitaan niin, ettei tiedetä, mitä pitäisi tehdä. Halutaan täsmällisyyttä ja kustannustehokkuutta luontokadon torjunnassa, ja kun sitä ei saada, ei tehdä mitään. Niin siinä sitten käy, että vaikka haluamme suojella luontoa, emme osaa”7.

Vaikka luontokato on monimutkainen ilmiö, on se paikallisella tasolla kuitenkin selkeää ja konkreettista. On tärkeää sanoa, että ”uhanalaisia ovat tämä metsä, tämä harju, tämä järvi”8. Tällä tavoin voimme toivon mukaan päästä kiinni kestävämpään, monimuotoisempaan ja rikkaampaan elinvoimaan ja eloon.

Tämä teksti on julkaistu kesäkuussa 2024 ilmestyneessä Elinvoimaa kulttuurista -pamfletissa.

1 Energia ja kokemus (2013), Elo ja anergia (2018), Merkitys ja ala-aine (2024)
2 Elo ja anergia (2018)
3 Mustarinda-seura ”kurottelee kohti jälkifossiilista kulttuuria yhdistämällä tieteellistä tietoa ja kokemuksellista taiteellista toimintaa”. https://mustarinda.fi/info
4 Post-Fossil Transition -hanke, https://www.hiap.fi/pofo/
5 Suomalaiset lataavat sähköautojaan ”väärin” – Matti Lipsanen kehitti pienen palikan, joka säästää selvää rahaa, Helsingin Sanomat, 28.6.2023. https://www.hs.fi/kotimaa/turku/art-2000009678917.html
6 Transition Network: https://transitionnetwork.org/stories/
7 Luontokato on myös ihmisen kokemusmaailman köyhtymistä, Image, 3.5.2024. https://www.apu.fi/artikkelit/luontokato-on-myos-ihmisen-kokemusmaailman-koyhtymista
8 Ibid

Kulttuurivirasto?

Lakiesitys opetus- ja kulttuuriministeriön virastouudistuksesta on lausuntokierroksella tammikuun loppuun asti. Yhtenä osana tätä uudistusta Taike (Taiteen edistämiskeskus) sulautettaisiin yhteen Kavin (Kansallinen audiovisuaalinen instituutti) kanssa, ja meillä oli jatkossa näistä kahdesta toimijasta muodostettu Kulttuurivirasto.

Esitysluonnoksessa on 115 sivua ja se julkaistiin juuri ennen joulua. Aikaa lausuntojen antamiselle on 31.1.2025 asti. Tämä on jo lähtökohtaisesti kyseenalainen tilanne – monitahoisen lakiesitykseen tutustumiseen ja kommentointiin ei ole varattu sen vaatimaa aikaa.

Lakiesityksen tavoitteena on “selkeyttää ja yhtenäistää opetus- ja kulttuuriministeriön hallinnonalan virastorakennetta toiminnallisesti ja taloudellisesti tarkoituksenmukaisemmaksi kokonaisuudeksi siten, että virastoja on helpompi ohjata, ne ovat toiminnallisesti nykyistä selkeämpiä kokonaisuuksia ja niiden toiminta on yhteiskunnallisesti vaikuttavampaa”. On hankala nähdä, miten nämä tavoitteet toteutuisivat tällä lakiesityksellä. Kulttuurivirasto olisi jatkossa kahdesta hyvin erilaisesta toimijasta muodostettu konglomeraatti, jonka missio olisi epäselvä. Tämä mielestäni puurouttaisi toimintaa ja viestintää päätöksentekijöiden, organisaatioiden ja taiteilijoiden suuntaan.

Ote Taiken omasta lausunnosta: “Taiteen edistämiskeskus toteaa ensimmäiseksi, että Taiteen edistämiskeskuksen ja Kansallisen audiovisuaalisen instituutin yhdistymiselle ei tunnisteta toiminnallisia perusteita substanssitehtävien osalta. Virastojen nykyiset toiminnot ja toimialat eroavat toisistaan merkittävästi, eikä yhdistymisestä odoteta seuraavan merkittäviä hyötyjä.”

Virastouudistuksen kylkiäisenä halutaan myös merkittävästi muuttaa vertaisarviointia. Jatkossa vertaisarvioinnista olisi vastuussa asiantuntijapankki, jossa olisi noin 200-250 jäsentä. Uskoisin, että tämä järjestely voisi periaatteessa toimia hyvin. Vertaisarvioinnissa käytettyjen asiantuntijoiden määrä kasvaisi huomattavasti ja mukaan tulisi mahdollisuus käyttää varajäseniä, mikä helpottaisi jääviystilanteita. Esimerkiksi Belgiassa Flandersin alueella siirryttiin asiantuntijapankin käyttöön jo vuonna 2016 (lisätietoa Dirk De Witin presentaation materiaaleissa / Towards Smart Art Funding Seminar vuodelta 2019).

Ongelmallista virastouudistuksen nykyisessä nykytilanteessa on se, että:
A. Asiantuntijapankin jäsenten nimeämisestä ja toimintalogiikasta ei ole tehty tarkempaa suunnitelmaa
ja
B. Asiantuntijapankkia ei mainita varsinaisessa lakiesityksessä ollenkaan

KULTA ry:n lausunto on tästä aiheesta reippaan suorasanainen, ja lainaan sen tähän kokonaisuudessaan:

“Kulttuurin ja taiteen edistämisen rakenteiden heikkous on sen sirpaleisuus – ja lähes jokainen sirpale on aliresurssoitu. Yhden isomman viraston syntyminen ei sitä muuksi muuta, sillä Taiken ja Kavin yhdistymiselle ei ole toiminnallisia perusteita, eikä mikään rakenne näytä sen ansiosta tosiasiallisesti vahvistuvan. Samaan aikaan järjestöleikkaukset halvaannuttavat ja entisestään sirpaloittavat taiteen edistämisen rakenteita, kun toimijat joutuvat suojelemaan ydintoimintojaan tai toimintaedellytykset katoavat kokonaan.

Keskeinen huoli virastouudistuksessa liittyy apurahoja koskevaan päätöksentekorakenteeseen. Kun päätökset keskitetään yhteen toimielimeen, se on rakenteena hauras varmistamaan kädenvarren mitta -periaatteen toteutumisen kaikissa oloissa. Yhdelle keskitetylle toimielimelle ollaan antamassa liikaa valtaa, jota se voi käyttää kumileimasimena tai ohittaa asiantuntijapaneelit tai antautua käsikassaraksi politrukeille.

Virastouudistuksen kylkiäisenä ei näin suurta periaatteellista paradigman muutosta pidä toteuttaa. Keskustelu taiteen autonomian rakenteista olisi pitänyt käydä kulttuuripoliittisen selonteon yhteydessä tai ylipäänsä laajasti taiteilijajärjestöjen kanssa.

Käytännössä uuden viraston johdon ja toimielimen nimeämisen kautta ministeri voisi halutessaan varmistaa, että hallitukselle mieluisaan taiteeseen saa rahoitusta. Kädenvarren mitta -periaate voi toki jatkossakin toteutua herrasmiessopimuksen varassa, mikäli poliitikot pitävät taiteen vapautta tärkeänä. Toki näin on jo nytkin. Taiteen autonomia lepää sen varassa, että valtaa käyttävät luottamushenkilöt ja viranhaltijat ovat siihen sitoutuneita.

Laissa olisi syytä kirjata asiantuntijapaneelien käyttö luonnosta velvoittavammaksi. Toinen autonomiaa takaava pohdinta on se, miten neuvosto nimitetään eli miten varmistetaan se, ettei neuvosto ole ministerin taskussa, vaan aidosti taiteen kenttää edustava asiantuntijajoukko ja sen nimitysprosessi avoin ja läpinäkyvä.

Taiteen vapauden eli autonomian pitäisi olla rakenteilla varmistettu. Eri Euroopan maissa on vertaisarviointia halvaannutettu tai jopa kansallisten laitosten johtajia vaihdettu vallanpitäjille myötämielisiin. Tämä ajan hengessä ja käytännössä oleva huoli on otettava vakavasti, ja pyrkiä niin vahvaan taiteen autonomian rakenteeseen, että demokratiamme kestää myös demokratianvastaisten voimien nousun.

Taiteen vapaus ja autonomia on säädetty perustuslailla, mutta se pitäisi erikseen turvata tällä nimenomaisella lainsäädännöllä. Nyt uusi laki mahdollistaisi sen, ettei vertaisarviointirakenteena paneelia ole pakko käyttää. Ymmärrämme tämän taustalla olevat lakitekniset syyt, mutta sen seuraukset voivat silti olla huolestuttavat. Työjärjestyksen varaan ei ole turvallista jättää näin paljon, eikä työjärjestyksen laatiminen ole avoin ja läpinäkyvä prosessi. Taiteen autonomia pitäisi turvata laissa ja tehdä rakenne, jossa autoritäärinen poliitikko ei pääse nimittämään mieluisiaan henkilöitä tekemään taiteen rahoituspäätökset.

Kulttuuri- ja taidealan keskusjärjestö KULTA ry esittää huolensa paradigman muutoksesta Suomessa: tieteen, taiteen ja kansalaisjärjestöjen autonomia on hapertumassa. Samankaltaisia muutoksia – esimerkiksi tehokkuuden ja vaikuttavuuden nimissä – ollaan toteuttamassa myös muilla toimialoilla kuin kulttuurihallinnossa. Esitämme aikalisää virastouudistuksen valmisteluun, jotta yksi länsimaisen demokratian keskeinen perusta eli taiteen autonomia voidaan turvata.

Tuemme myös saavutettavuuskirjasto Celian esitystä, että sen asema itsenäisenä toimintayksikkönä lisätään lakiin. Vammaisten kulttuuriset oikeudet on turvattava.”

Lakiesityksestä on tämän tekstin julkaisuun mennessä tehty yhteensä 25 lausuntoa, jotka nostavat esille myös muita tärkeitä huomioita. Kaikki julkaistut lausunnot löytää, jos klikkaa ruudun oikeassa laidassa olevaa tekstiä ‘Lausunnonantajia: NN’.

Selvyyden vuoksi: tämä blogipostaus on omaa henkilökohtaista pohdintaani aiheesta, Frame Contemporary Art Finland tekee lakiesityksestä erikseen virallisen lausunnon.

Threat, Is, Safety

Safety / June 2021

For me the most interesting artwork in Vallisaari was a work by Timo Viialainen, a work that is not a part of the Helsinki Biennial. Actually, the work no longer officially exists, it had to be dismantled to make room for the biennial.

Timo’s work consists of three words: Threat, Is, Safety. Timo carved these words into three stones on the bridge connecting Vallisaari and Kuninkaansaari. The rocks were arranged in a line reaching out to the sea. The audience had to use binoculars to properly see the last word, Safety.

The work comments on the many warning signs that can be found all around the Vallisaari island. The island is mostly a protected nature reserve, and it is also a former military training ground. For these reasons one should not enter the forest but observe it from a safe distance, from the wide roads that circulate the island. This is an unusual experience – in most of other nature trails in Helsinki (Nuuksio, Uutela, Vartiosaari, etc) one is actually walking inside the forest, smelling the aromas and feeling the rocks, roots and soil under one’s feet. The current heat wave amplifies the difference between these two experiences – in Vallisaari walking is exhausting, since one can rarely find cover from the sunshine. The wide empty tracks carved into the forest make Vallisaari a great place for taking photos for social media – for looking at nature instead of experiencing nature.

With his work Timo also wants to point out that an agenda to eliminate all threats is a futile one. A completely safe state is an artificial, isolated condition that cannot be sustained. For one to be safe in a long run one has to be ‘out there’ – involved, engaged, exposed, vulnerable. Threat, Is, Safety. Safety, Is, Threat.

Continue reading

Case Stevns Klint – how to make a sustainability strategy that actually works

A couple of weeks ago I did my duty as a diligent cultural worker and took part in workshops to develop the art and culture vision for the Helsinki city and the sustainable tourism strategy for Suomenlinna.

In the Helsinki City workshop one of the slides said that ‘Art will get more space and oxygen’ and that ‘The city will change from a producer of art to a platform, supporter and enabler. The cultural field is supported holistically via ecosystem thinking.’

If this would actually happen (fingers crossed that it will!) then this would be drastic reversal of the policies of the city and the cultural ministry during the past years. For a long time the needs of the nimble and networked grassroot scene have been pretty much ignored, while to focus has been in building bigger bureaucracies with more top-down control and centralising the resources to a few big institutions.

The Suomenlinna workshop that took place on the same day was very inspiring, mostly because of the presentation about how Stevns Klint World Heritage site in Denmark had *failed* in realising their sustainable tourism strategy. They had produced a strategy document that seemed great, but then nothing actually happened. Here is how it failed (writing these since my photos of the slides are so low quality):

  • Wishful thinking – underestimated the effort needed
  • No common understanding of sustainable tourism, vision or goals
  • Not sufficiently anchored in individual organisations / planning (most organisations cannot suddenly take new obligations)
  • Meetings really only included formal key stakeholders
  • No systematic follow-up

The failure caused a lot of frustration, but the folks at Stevns Klint were able to turn things around and this is how they did it:

  • One year of monthly meetings
  • Getting to know each other
  • Defining who actually does what
  • Understanding what is sustainable tourism
  • What is really the joint vision and goals?

To me this sounds a bit like the process HIAP had with Mustarinda in the Post Fossil Transition project. We had to spend the first one year in monthly meetings (mostly internal ones, some were opened up as public events) to get a shared understanding of what we want to achieve, and to also to get an understanding of how different we are as organisations.

The concluding slide of Stevns Klint presentation featured their learnings:

  • It takes time and effort
  • Essential to have a joined understanding
  • Essential that key stakeholders take real ownership (throughout their entire organisation)
  • Essential to include and empower local community (commercial and non-commercial)
  • It is meaningful to work for a higher cause

In general the message of the Stevns Klint presentation was that a strategy is just a piece of paper, what matters is what actually happens.

Stevns Klint, Zealand, Denmark. Photo by Lisa Risager https://www.flickr.com/photos/risager/4525692589

(The original post on FB)

Interferenze – Naturalis Electronica

INTERFERENZE 2006 · San Martino Valle Caudina, Italy, 3-5 August 2006

The theme of Interferenze 2006 was ‘Naturalis Electronica’, the encounter of nature and electronic art. I was invited to curate the interactive/software art section which eventually featured following artists/projects: Casey Reas (Process 6, 7, 8), LeCielEstBleu, Ralf Schreiber, Marianne Decoster-Taivalkoski (Aquatic), An Earful of Italy (Dinah Bird & Jean-Philippe Renoult with Kate Sieper) and IMPROVe (Zeenath Hasan & Richard Widerberg). The festival took place on the mountains next to San Martino Valle Caudina, a small village close to Naples.

The music programme featured many Pixelache alumni artists and other familiar faces: Keiko Uenishi, Emi Maeda, LIA, Sine Wave Orchestra, Sasu Ripatti, AGF, etc.

Nervous Networks / Simplest Electronic Organisms workshop by Ralf Schreiber. The workshop participants are invited to build their own solar sound module, a simple analogue circuit attached to a piezo speaker and a small solar panel. The module uses an ordinary integrated circuit chip which generates sound patterns which resemble sounds of birds or insects. The sounds can be adjusted with alligator clips and different resistance and condenser values. The weak energetic circuit concept permits this experimental work, which is generally forbidden in electronic circuits. The quality and intensity of the sound depends on the amount of light that touches the solar panel’s surface. Every created sound module is special and unique, it’s impossible to build two exactly similar solar modules. The solar sound module starts emitting sounds in the morning when the first beams of the sun appear and will stop at night. Prior know-how on electronics is not required for taking part in the workshop.

IMPROVe by Zeenath Hasan & Richard Widerberg explores the role of the mobile phone user as a creator or her/his own content. It attempts to define the mobile device as a tool for awareness of one’s environment by making the user conscious of their immediate sonic surroundings. By exploring the role of the mobile phone as a medium of sonic content creation and exchange, we propose the understanding or the music making mobile device as a medium of empowerment.

An Earful of Italy: an Acoustic Ecology Project for Valle Caudina by Dinah Bird & Jean-Philippe Renault and Kate Sieper takes a global look at the ideas behind acoustic ecology through a presentation of radio works by a variety of different authors. The artists would like to record local inhabitants talking about their favourite sound, or sonic memory, and what this means to them. They plan to accompany the participants and record existing San Martino Valle Caudina sounds and encourage people to listen and develop a deeper appreciation of sound in our everyday lives with a view to creating a permanent sonic archive in the area.

Aquatic by Marianne Decoster-Taivalkoski invites the audience to participate in a multisensorial experience. It is a three-dimensional interactive water soundscape that can be explored through bodily movements. The soundscape can fluctuate between various emotional states: soft and quiet waters, refreshing streaming waters and tempest waters.

Process 6, 7, 8 by Casey Reas – three algorithmic artworks from the Process series. These constantly changing artworks appear to be very complex, but are in fact are based on very simple mathematical rules. The same dynamic can be found in nature – intricate patterns and behaviours can emerge from the interaction of myriads of very simple organisms.

MISC PHOTOS

Solar sound modules meet the Sine Wave Orchestra
Keiko Uenishi
LIA

More photos in Flickr

VJ workshop for the Kogi tribe

I was invited to Colombia by Vanessa Gocksch / Intermundos to give a VJ workshop in connection with the Salón Internacional del Autor Audiovisual film festival in Barranquilla in August 2005. Afterwards me and Vanessa were contacted by the Kogi tribe, with a request to teach them VJing.

Kogis are one of the more than 100 native peoples of Colombia. The core Kogi community lives high up in the Sierra Nevada mountains and has been able to preserve their language, customs and beliefs. The National Geographic magazine had donated them a video camera and a computer, with the idea that they could use these to make documentaries about their life themselves. However, since the Kogis don’t have a written language, they did not feel comfortable with the concept of a documentary – a fixed, static document. They rather wanted to learn the skills to present the video material in form of a live video performance.

The Kogis believe that their task is to ’sustain the equilibrium of the Universe’. They have several sacred locations on their lands where their spiritual leaders can connect to the Earth and channel wisdom to the tribe. The Kogis wish that they could use the video material to send out a warning to the ‘Little brothers’, to inform us that the way we are currently treating the environment is dangerous for the future of this planet. They also hope that educating people about their way of life will help them to maintain the control over their lands. Video is also seen as an efficient tool for reporting any potential misuse of their lands.

Links: